Odota hiljaa, kunnes aamu sarastaa.
Sillä aamu syleilee hellästi niitä,
jotka sitä kärsivällisesti odottavat.
Kastso sydämeni, katso -aamu valkenee.
-Kahlil Gibran
Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.
Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.
”Kurkikin jo lähti”, veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
”niin maar; lähti”, sanoo takaisin.
Sitten vanhukset taas vaikenee.
Järven pintaan sade soittelee.
Sukii siivenselkää toisen pää.
Toinen joskus silmää siristää.
Höyhenihin niskat kyyristyy
Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy
yli pellon mustan kynnöksen.
Tuntuu riihen tuoksu etäinen.
Kaksi märkää, vanhaa varista
nuokkuu aatoksissaan aidalla.
”Täytyy tästä…”, toinen havahtuu,
lentoon verkkaisesti valmistuu.
”Käyhän taaskin tarinoimassa.
Oli oikein hauska tavata.”
-L. Pohjanpää –
Olen valmis lähtemään,
ja kaipuuni odottaa vain tuulta,
joka levittää purjeeni.
– Kahlil Gibran –
Syksyn tulo
Rannikolla huojuu kaislat ruosteiset,
sade lakkaamatta metsiin putoo.
Lukit puihin verkkojansa kutoo.
Vainioilla viruu märät kynnökset.
Pihamailla asuu synkkä autius.
Koira haukahtelee kulkumiestä.
Rattaan jäljet kiiluu kylätiestä,
kaukaa kuuluu korven huokaus.
Pienet lamput tuikkaa tulta himmeää,
unisina tupain ikkunoista.
Hallan usva kohoo hiljaa soista.
Tuuli veräjällä hymähtää.
-Einari Vuorela-
Yö saapuu.
Päivä on poissa.
Hämy silmiä hämmentää.
– Eino Leino-
Jokainen ohikiitävä vuosi
varastaa meiltä jotain.
– Horatius-
Muistojen paratiisi on ainoa,
josta meitä ei voi karkoittaa.
– Jean Paul-
Astelin metsässä syksyisessä,
pikkulintuja kuulin,
jotka jo ammoin vaienneiksi
viimahan, viluhun luulin.
Eivät ne soinehet enää laulut
elämän myrskymielten,
soi joka oksalta onnellinen
pilpatus pienten kielten.
Käyskelin, kuuntelin kummakseni,
seisahduin sekä mietin:
Mitä ne laulavat pienet linnut
vaieten vaiston ja vietin?
Mitä ne miettivät pienet linnut
metsässä syksyisessä,
kun pilvet riippuu ja mätäs on märkä
ja kuuset on kyynelessä?
Sitä ne miettivät pienet linnut:
”Pois meni kevät ja kesä,
mennee syksy ja mennee talvi,
tullee päivä ja pesä.”
Ja sitä ne laulavat pienet linnut:
”Syksy kun rinnan riittää,
jää elon pieniä iloja paljon,
joista voi Luojaa kiittää.”
Vielä ne virkkavat pienet linnut:
”Kellä on sydämensuru,
hänelle laulu on lahja kallis
kuin joka onnen muru.”
Astelin metsässä syksyisessä,
pikkulintuja kuulin,
tunsin ma rintani riemahtavan,
jonka jo kuolleen luulin.
– Eino Leino-
Taa korpien päivä painuu,
vesi kultana kimmeltää,
mut kultaisempina kaislat
ja salmet ja saaren pää.
Ah, rinta rauhaton, jospa
levon täältä se löytää vois
ja muistoistaan jos pääsis
eik’ ollut toivoja ois!
Tuon auringon kullan kenpä
vois kätkeä sydämeen
ja itselleen olla outo
kuin kaislat ja välke veen!
– Eino Leino-
Pitkät, hallavat hopeahunnut
päällä pellon päilyy,
päällä keltaisen maan ja metsän,
puiden oksilla häilyy.
Tuosta tiedän, on päivä noussut;
nostan itseniki,
istun hiljaa ikävöiden
ikkunata liki.
Näen ma maantien, maan ja metsän,
punaisen virstapylvään,
näen ma pitkät piilipuut
ja aamunkoiton ylvään.
Näen ma eloni ees ja taaksi –
ah, mua värisyttää!
Tuska onnesta ollehesta
sydäntä sykerryttää.
Ah, te hallavat hopeahunnut,
tulkaa povelleni,
ettei hyljätyn lemmen muistot
hiipis ovelleni;
ettei huutohon yksinäisen
varjot yksin vastais,
ettei poloisen pään-alaista
kyynel kylmä kastais.
– Eino Leino 1917-
Tähdet yllä ja tähdet alla,
veen yli valju kuudan,
vierii äänetön pursi yössä,
purressa miesi muudan.
Metsät kaikki jo kellastuivat,
talvi jo tulla taitaa;
jättää ystävät yksiksensä,
aatoksiinsa aitaa.
Ihmiset hankihin hautautuvat,
miettivät talvitöitään,
tutkivat elonsa tarkoitusta,
synkkiä sydän-öitään.
Tuumivat, seulovat selviöitä,
jäljelle jää vain hyvyys,
ylle yöllinen taivaankansi,
alle tähtinen syvyys.
Häipyvät taakse jo talojen lamput
iltahan äärettömään;
purskahtaa mies purressansa
itkuhun äänettömään.
– Eino Leino – Kesällä 1915- Venematka-
Paina hiiren keskipainiketta ja kuuntele Jumalan kunnia luonnossa:
http://www.youtube.com/watch?v=Oa5HBlU1h9M&feature=relmfu
Jumalan kunnia luonnossa
Te taivaat soikaatte kiitosta Herran!
Ylistys hänen nimelleen!
Nyt Luojaa merien, mannerten joukot
ne kiittää aikaan ijäiseen.
Ken tähtitaivaalle tuikkehen antaa,
tähtitaivaalle tuikkehen antaa,
ken suonut on päivän,
ken suonut päivän paistavan? Ken on?
Ken voiman sanalla maailman kantaa?
:,: Sen taivaan Herra tekee vaan. :,:
L. van Beethoven. Christian Fürchtegott Geller.
Syyskirjavat kuvat
kuin tuulien tuvat
mun sieluni silmien ohitse käy,
monet mennehet muistot
kuin kuolevat puistot –
punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Olen tottunut tuohon:
näin nääntyvän ruohon
ja kuolevan kukkien sydämestäin,
mut mistä, ah mistä
sävel soi kevähistä –
taru lempeni, jonka jo loppuvan näin?
Runon raikuvan kuulen
ja nuoreksi luulen
taas itseni, taas elon karkelo käy,
taas viittovi taistot,
veren kuohuvi vaistot –
punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Taas nään sinut illoin
kuin näin sinut silloin
elonliekissä seisovan seppelepäin,
mua vaativan sinne,
mihin jyrkin on rinne –
taru lempeni, jonka jo loppuvan näin.
Taas voimiini uskon,
taas huomenen ruskon
kerä kultainen henkeni taivaalla käy
kuin auringon hymy,
jumal-aatosten jymy –
punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Se leimusi kerran
kuin lempeys Herran,
taas onnesta orvoksi yöhöni jäin!
Pois tummunut multa
on maan-elon kulta –
taru rakkauden, jonka nyt rauniot näin.
– Eino Leino-
Jean Sibeliuksen 9-vuotiaana säveltämä kappale, Pisaroita: