Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.
Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.
”Kurkikin jo lähti”, veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
”niin maar; lähti”, sanoo takaisin.
Sitten vanhukset taas vaikenee.
Järven pintaan sade soittelee.
Sukii siivenselkää toisen pää.
Toinen joskus silmää siristää.
Höyhenihin niskat kyyristyy
Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy
yli pellon mustan kynnöksen.
Tuntuu riihen tuoksu etäinen.
Kaksi märkää, vanhaa varista
nuokkuu aatoksissaan aidalla.
”Täytyy tästä…”, toinen havahtuu,
lentoon verkkaisesti valmistuu.
”Käyhän taaskin tarinoimassa.
Oli oikein hauska tavata.”
-L. Pohjanpää –
Marita
Ihana vanha runo. Sopii justiinsa tähän päivään. Usein muistuu tämä runo mieleen sillon kun on sateinen ja harmaa syksyinen päivä.
Ahti Nikko
On sanavalinnat hyvin osuneet kuvaamaan tätä vuodenaikaa.
Tarja
Kiitos tästä runosta. Tämä on muistisairaan isäni lempiruno, jota hän lausui nuorempana. Tänään luin tämän runon hänelle hänen sairasvuoteellaan – ja hän muisti runosta kohdan, jota en itse heti muistanut! Hän ilostui selvästi runosta – ja samoin minä hänen ilostumisestaan.