Pitkät, hallavat hopeahunnut
 päällä pellon päilyy,
 päällä keltaisen maan ja metsän,
 puiden oksilla häilyy.

Tuosta tiedän, on päivä noussut;
 nostan itseniki,
 istun hiljaa ikävöiden
 ikkunata liki.

Näen ma maantien, maan ja metsän,
 punaisen virstapylvään,
 näen ma pitkät piilipuut
 ja aamunkoiton ylvään.

Näen ma eloni ees ja taaksi –
 ah, mua värisyttää!
 Tuska onnesta ollehesta
 sydäntä sykerryttää.

Ah, te hallavat hopeahunnut,
 tulkaa povelleni,
 ettei hyljätyn lemmen muistot
 hiipis ovelleni;

ettei huutohon yksinäisen
 varjot yksin vastais,
 ettei poloisen pään-alaista
 kyynel kylmä kastais.

– Eino Leino 1917-