Syyskirjavat kuvat
kuin tuulien tuvat
mun sieluni silmien ohitse käy,
monet mennehet muistot
kuin kuolevat puistot –
punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Olen tottunut tuohon:
näin nääntyvän ruohon
ja kuolevan kukkien sydämestäin,
mut mistä, ah mistä
sävel soi kevähistä –
taru lempeni, jonka jo loppuvan näin?
Runon raikuvan kuulen
ja nuoreksi luulen
taas itseni, taas elon karkelo käy,
taas viittovi taistot,
veren kuohuvi vaistot –
punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Taas nään sinut illoin
kuin näin sinut silloin
elonliekissä seisovan seppelepäin,
mua vaativan sinne,
mihin jyrkin on rinne –
taru lempeni, jonka jo loppuvan näin.
Taas voimiini uskon,
taas huomenen ruskon
kerä kultainen henkeni taivaalla käy
kuin auringon hymy,
jumal-aatosten jymy –
punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Se leimusi kerran
kuin lempeys Herran,
taas onnesta orvoksi yöhöni jäin!
Pois tummunut multa
on maan-elon kulta –
taru rakkauden, jonka nyt rauniot näin.
– Eino Leino-
Jean Sibeliuksen 9-vuotiaana säveltämä kappale, Pisaroita:
Vastaa